Puistokatu 4:n kunnianpalautus toivolle – ”Toivo on tärkeiden asioiden tunnistamista”
Puistokatu 4 nimettiin aikanaan Tieteen ja toivon taloksi. Tieteen, koska tarvitsemme eri alojen tutkimustietoa voidaksemme rakentaa ekologisesti kestävää tulevaisuutta. Toivon, jota meidän tulee ylläpitää pysyäksemme toimintakykyisinä tavoittelemisen arvoisen tulevaisuuden rakennustalkoissa. Mutta mitä jäsenistömme oikeastaan ajattelee toivosta?
Tavallisena arkipäivänä Puistokatu 4:n ohi kulkeva saattaa tehdä ensihavainnon: talo vaikuttaa aavistuksen uneliaalta ja hiljaiselta. Saman havainnon voi tehdä etäältä muurahaispesästä.
Rauhallinen ulkokuori hämää. Tieteen ja toivon talo kihisee sisältä, kun sen yhteisön lähes 60 jäsentä työstävät tutkimustekstejä, taideteoksia, sovitteluprosesseja, tulevaisuuskoulutusta, ympäristörahoitusratkaisuja, ja paljon muuta. Tyypilliseen viikkoon talossa kuuluu myös yritysten, kansalaisyhteiskunnan ja julkishallinnon tilaisuuksia. Ekologisesti kestävää tulevaisuutta ovat pohtineet Puistokadulla niin ministeriöt kuin pörssiyhtiöt.
Olemme ensimmäisen toimintavuotemme aikana saaneet iloksemme huomata, että Puistokadulla toivo ja toiminta elävät symbioosissa. Saman katon ja vision alla työskentely on jo itsessään toivoa tuovaa.
”Toivoa tuo tämä yhteisö ja keskustelut. Tulee tunne, ettei ole yksin ajatustensa kanssa.”
Edellinen lainaus on peräisin Puistokatu 4:n yhteisön työpajasta, johon kokoonnuimme tutkija– ja toimijajäsentemme kanssa keskustelemaan paljon parjatusta toivon käsitteestä.
Toimittaja-tietokirjailija Veikka Lahtinen pohti Kansan Uutisten kolumnissaan “onko toivo myrkkyä ilmastopolitiikassa?”. Professori Kristiina Brunila arvioi puolestaan blogissaan, että “toivon peräänkuuluttaminen on erinomaisen toimiva tapa olla tekemättä mitään, ulkoistaa ongelma johonkin muualle kuin omaan toimintaan ja omalle vastuulle tai tapa hyödyntää sitä omiin tarkoitusperiin”.
Toivon käsitteeseen ja sen käyttöön kohdistuva kritiikki on perusteltua. Ehdotammekin, että toivopuhetta tarkastellessa kiinnitetään aktiivisesti huomiota siihen kuka siitä puhuu ja missä kontekstissa.
”Olen pyrkinyt erottamaan toivon vallankäyttöön liittyvänä diskurssina ja henkilökohtaisena (tai yhteisön) tunteena, joka voi saada aikaan toimintaa. Jos esimerkiksi fossiiliyhtiö puhuu toivosta, pyrkii se esittämään toimintansa muuttumattomana ja jotenkin ’luonnollisena’, ja jättää jäljelle ainoastaan toivon jostain abstraktista pelastuksesta. Näin yhtiö pyrkii siirtämään katseen pois niiden omasta tekemisestä kohti määrittelemätöntä toivoa. Sen sijaan jos ilmastoliikkeessä puhutaan toivosta, käsitän sen usein synonyymina sille, että muutos on ylipäänsä mahdollista. Esimerkiksi talousjärjestelmän kohdalla voi välillä tuntua siltä, että jatkuva talouskasvu on kuin joku fysiikan laki, jota ei voi muuttaa. Tällöin ajatus toivosta voi olla käyttökelpoinen, koska sillä voidaan korostaa sitä, että mikään ei oikeasti estä meitä kuvittelemasta parempaa järjestelmää ja toimimaan sen eteen.”
Tavoittelemisen arvoinen, ekologisesti kestävä tulevaisuus edellyttää kuvittelua ja unelmointia. Jos ainoastaan keskitymme estämään dystopioita, meidän voi olla hankala hahmottaa mahdollisten tulevaisuuksien moninaisuutta ja rakentaa mielekkäitä tulevaisuuskuvia.
Toisenlaiset ajattelemisen tavat ja visiot itävät joutilaisuudesta. Siksi uskomme, että kaikilla aloilla tarvitaan taajempaa pysähtymisen mahdollisuutta sekä virittäytymistä luovuutta herättävän tekemisen äärelle.
Luovuuden lisäksi kunniaan tulisi nostaa keskeneräisyys ja epävarmuus.
”Ei ole muuta mahdollisuutta tavoittaa ennalta ajattelemattomia ja tuntemattomia tapoja, kuin hapuilla niitä kohti. Unelmointiin ja toivoon kuuluu olennaisesti epävarmuus.”
Keskustelumme muistutti myös siitä, että toivon tunne on ja on aina ollut keskeinen osa ihmisenä olemista. Ilman toivoa olisimme jo ihmiskuntana hävinneet.
”Tarvitsemme toivoa siihen, että havaitsemme epäkohtia. Aikanaan toivottiin, että ravintoa ja suojaa olisi kylliksi. Kun riittävä elintaso saavutettiin, alettiin toivoa, että kaikille taattaisiin ihmisarvo. Tästä seurasi järjestäytyminen yhdenvertaisuusliikkeisiin. Nyt toivotaan, että meillä olisi [ekologisesti] kestävä tulevaisuus. Pitää ymmärtää, että tämä on vuosituhansien kehityksen tulos. On myös selvä paradigman muutos, ettemme puhu enää pelkästään ihmisiin liittyvästä toivosta.”
Ihminen kykenee kääntämään katseensa itsestään erilaisiin ihmisiin, mutta myös muunlajisiin – ymmärtämään, että muiden hyvä elämä kannattelee myös omaa hyvää elämää. Se on mahdollista, koska toivo on ennen kaikkea ihmiselle tärkeiden asioiden tunnistamista.
Ajatuksen on kiteyttänyt edesmennyt tšekkiläinen kirjailija ja poliitikko Václav Havel:
”Toivo ei ole varmuutta siitä, että jokin asia onnistuu, vaan vakuuttuneisuutta siitä, että asioilla on merkitys riippumatta siitä, miten käy.” (suom. Panu Pihkala)
Toivomme, että tämä teksti onnistui herättämään sinussa toiveikkuutta. Lämpimästi tervetuloa Puistokadulle jatkamaan keskustelua!
