Friendly Demonstration Vol. 2

• 19.4.2021 16:00 - 17:00
• Henrietta Moon, Lauri Reuter ja Hanno Nevanlinna
• Zoom Video Call

Ekologisen kriisin ratkaisuksi ihmiskunta tarjoaa herkästi yhtä korttia, teknologiaa. Mitä tästä standardivastauksesta ajattelevat ilmasto-startupin perustanut Henrietta Moon, mullistavia ruokateknologioita metsästävä Lauri Reuter ja teknologiayritystä 20 vuotta kasvattanut Hanno Nevanlinna? 

Suomi vietti ylikulutuspäivää runsas viikko sitten, huhtikuun alussa. Maailman onnellisin kansa kuluttaa yli kolmen maapallon verran luonnon resursseja vuodessa. Onneksi teknologia pelastaa, vai pelastaako? Kutsuimme historian toiseen, kaikille avoimeen Friendly Demonstration -tapahtumaan kolme teknologia-alan ammattilaista ilmaisemaan mieltään.

Halusimme kuulla, mitä tavoittelemisen arvoisesta tulevaisuudesta ajattelevat he, joiden harteille laskemme aivan valtavasti toivoa. Henrietta Moon johtaa hiilensidontaan keskittynyttä Carbo Culture-nimistä yritystä, joka pyrkii poistamaan gigatonnin hiilidioksidia ilmasta vuoteen 2030 mennessä. 700 henkeä työllistävän Futuricen perustaja Hanno Nevanlinna tekee yrityksistä ketteriä digitaalisten työkalujen avulla ja tutkijasta sijoittajaksi hypännyt Lauri Reuter etsii lupaavia ruokateknologiayrityksiä Nordic FoodTech VC  -rahastossa. Hurjaa ja mahtavaa, ja sitten juonipaljastus lämpiöstä: Kuten ensimmäisen Friendly Demonstrationin keskustelijat, myös tämä kolmikko tunnustaa hyvän elämän ja tulevaisuuden pohdintojensa olevan hyvin keskeneräisiä. Onneksi on tunti aikaa keskustella. Kun on ensin todettu omat ilmeiset etuoikeudet – sen että voi ylipäänsä osallistua tällaiseen keskusteluun –  päästään sukeltamaan suoraan syvään päähän, kuten Friendly Demonstrationeissa on tapana.

Miten voisimme hahmottaa yksilön roolia ekologisessa kriisissä?

Lauri: Haluaisin tarttua tasapainoon maailmantuskan ja optimistisuuden välillä, kiukun ja tekemisen välillä. Tarvitsemme niin yhteiskunnan kuin yksilön tasolla kiireen tuntua – nyt pitää oikeasti tehdä asioita ja lujaa – mutta jos jäämme vellomaan paniikkiin, niin voi alkaa ahdistamaan tosi paljon, ja sitten elämä ei olekaan enää hyvää. Jos mitään ei voi tehdä, mitään ei voi syödä, mitään ei voi käyttää, eikä kuluttaa, koska syödään maapallon resursseja, niin elämästä tulee ankeaa. Minulle on oman mielenrauhan kannalta ollut tärkeää löytää jonkinlainen tasapaino: tiedostan maailman tuskan ja samalla koen hyvää oloa siitä, että teen edes vähän. Välillä voi tuntua siltä, että huijaanko nyt, kun jätän yhden juustopaketin ostamatta. Mutta jos siitä tulee vähän parempi olo, niin se on varmasti oikea suunta. Työn kanssa sama juttu. Pohdin usein, ovatko nämä aidosti vaikuttavia asioita, vai tuleeko näistä vaan sellainen olo. Mittakaavat ovat niin hirveän eritasoisia, mutta jostain sieltä pitää löytää tasapaino.

Hanno: Tämä mittakaavakysymys on ihan hirveän mielenkiintoinen. Meitä ihmisiä syyllistetään, ja syyllistämme myös itse itseämme asioissa, joiden mittakaava on tosi pieni ja joihin emme voi vaikuttaa. Toisaalta emme huomaa asioita, joissa vaikutus on suuri, emmekä osaa niistä siksi edes nauttia. Tämä vaivaa keskustelua niin yksilön kuin yhteiskunnan tasolla, ja siksi keskustelussa pitäisi pyrkiä kohti sitä, että asiat olisivat edes jotenkin yhteismitallisia.

Henrietta: Tarvitsemme rajoja yksilöille, jotta yksilön ei tarvitse joka kerta päättää joka ikisestä asiasta. Meille annetaan kymmenen valintaa, joista pitää itse päätellä paras. Eihän turvavöidenkään regulaatiota ole tehty niin, että ”No päättäkää nyt itse sitten, haluatteko käyttää ja olisihan se aika hyvä, mutta miettikää nyt vielä”. Keskustelua saataisiin eteenpäin sillä, että ymmärrämme, että tarvitsemme raamit, lakeja ja säädöksiä, jotta pääsemme kohti tieteen asettamia tarpeellisia tavoitteita. Etenkin kulutukseen liittyvästä keskustelusta puuttuu yhteiskunnallista ajattelua. Subventoimme nyt tuotteita, jotka ovat luontoa köyhdyttäviä ja likaisesti tuotettuja. Hinta on matala, koska päästöjen hintaa ei ole laskettu mukaan, eikä hintaan ole suhteutettu luontokatoa. Yksilön valintatilanteessa puhtaat vaihtoehdot pitäisi saada samalle maaliviivalle haitallisten tuotteiden kanssa. Nyt pienen ihmisen pitää tehdä kaikki päätökset ja näitä päätöksiä on jatkuvasti.

Miltä teistä näyttää tavoittelemisen arvoinen tulevaisuus?

Henrietta: Olen vannoutunut luontoihminen ja partiolainen. Siksi ykköstavoite on, että luonto olisi vielä olemassa siinä monimuotoisuudessa, kuin mitä se on tänään. Jos pitää omista tavoitteista sanoa, niin kyllä mä haluaisin rakentaa ihan sairaan ison firman, joka tekisi jotain ihan mielettömän hyvää maailmassa. Meidän yritystä ei kerran päästetty yhteen ilmastokerhoon, jossa oli jotain hienoja firmoja ja tyyppejä, jotka olivat istuneet öljy-yhtiöiden hallituksissa. Haluaisin näyttää just tuollaisille tyypeille, että tämä on nyt ohi, että nyt firmoja tehdään uudella tavalla. Ja samalla haluan tarjota esimerkin muille kaltaisilleni. Minulla ei ole tiedetaustaa, yliopisto-opinnot jäivät kesken, eikä minulla ole mitään sellaisia virallisia natsoja, joiden perusteella pitäisi pystyä perustamaan iso ja vaikuttava firma. Mutta kun ei niillä natsoilla ole mitään väliä. Jos on draivia ja löytyy hyviä tyyppejä mukaan, firman perustaminen on mahdollista.

Hanno: Minulla ei ole kiinteitä päämääriä, vaan tavoittelen tulevaisuutta, joka on alati parempi. Mikä ikinä se konteksti ja aihe onkaan. Olen ihan yhtäläisen ahdistunut tosi monesta muustakin yhteiskunnallisesta ongelmasta kuin ilmastonmuutoksesta. Minulle se, että asiat menevät eteenpäin, paranevat, niin kuin ne mittarien mukaan paranevat, on tavoittelemisen arvoista. Silloin olen onnellinen.

Lauri: Sitten kun mä olen muuttunut papparaiseksi ja istun kasvimaan nurkalla, voisin muistella vanhoja ja naureskella sille, että muistatteko kun vuonna 2021 olimme kauhean huolissamme siitä tai tästä ja sitten pääsimme siitä yli! Toivon, että voisin joistain kehityskuluista sanoa, että autoin niissä eteenpäin. Toinen toive on, että ihmiskunta oppii ymmärtämään asioita koko ajan paremmin. Näyttäisi siltä, että aina kun opimme ymmärtämään ilmastoa tai biodiversiteettiä tai meriä paremmin, se johtaa siihen, että ymmärrämme myös tehdä asioille jotain.

Miten käytätte valtaa?

Henrietta: Itsellä on käynyt hirveä hyvä tuuri monessa jutussa ja ajattelen, että valtaa voi katsoa monelta kantilta. Yhdeltä reunalta katsottuna, minulla ei ole mitään valtaa. En pysty vaikuttamaan kaikkeen mahdollisen maailmassa. Toisaalta minulla on kaikkea valtaa, koska olen vapaa ihminen ja voin tehdä ja rakentaa niitä asioita, joita haluan.

Hanno: Koen, että minulla on mahdollisuus vaikuttaa asioihin ja se nyt lienee sitä valtaa. Futuricen alkuaikoina päätimme rakentaa työpaikan, jossa ihmisillä on hyvä olla. Isot yritysjohtajat nauroivat meille, että ei se nyt voi olla seurattava mittari. Tänä päivänä aika harvassa ovat enää ne, jotka kieltävät, ettei ihmisten hyvä olo vaikuttaisi positiivisella tavalla tulokseen. Maailma muuttuu, ja niitä asioita, joita voi papparaisena katsoa naureskellen, syntyy jo tällä perspektiivillä.

Tosi usein törmää vain siihen, että ihmiset eivät hahmota kovin hyvin, mikä on heidän nykyinen vipuvartensa maapallon eteenpäin kampeamiseen. He eivät hahmota omaa rooliaan arvoketjussa, joten he eivät osaa olla onnellisia niistä asioista, joita saa aikaiseksi. Emme hahmota liikettä, emmekä pysty kasvattamaan rooliamme, kun emme ymmärrä mistä vipuvartemme koostuu. Oman vipuvarren hahmottaminen on toivon mukaan jotain, mitä saadaan muutettua kansalaistaidoksi. Ja sitten mainitsen vielä riittämättömyyden tunteen. Kun on kausia, että ei luo niin paljon uutta, siitä tulee huono omatunto, koska vallan kääntöpuolena on vastuu. Kannanko nyt vastuutani, kun en vie asioita eteenpäin?

Lauri: Kiitos Hanno, että käänsit vallan vastuuksi. Oman vallan ajatteleminen vaivasi kauheasti, mutta oman vastuun ajatteleminen tuntuu helpommalta ja oikeammalta. Käytän kahdenlaista vastuuta: Yksi vastuu on pidellä käsissä 35 miljoonan euron kukkaroa, josta pitäisi sijoittaa rahoja asioihin, jotta tulevaisuuden ruokasysteemi lepäisi hyvien teknologioiden päällä. Se on totta kai hirveen iso vastuu, tai valtaa. Toiseksi, saan aika usein puhua ihmisille jonkun median kautta – niin kuin tässäkin nyt. Se tuntuu tosi isolta vastuulta, koska ajatteluni saattaa skaalautua ihan vahingossakin ja pian joku ajattelee samalla tavalla ja jopa muuttaa toimintaansa. Se on yleensä hyvä asia, mutta siihen liittyy myös vaikea kysymys, entä jos olenkin väärässä? Ja sen takia joudun vähän kipuilemaan sen vallan kanssa.

Hanno: Toi oli hyvä toi väärässä oleminen. 200 seminaarin jälkeen huomaa, että on ollut väärässä tai ei ajattele enää noin. Ne ovat parhaita hetkiä. Ne kertovat siitä, että on opittu ja menty eteenpäin kohti tulevaisuutta. Sitten pitää vain pitää huolta, että ääntä riittää myös jatkossa jakaa oppeja, jotka on saatu helposti tai kiusallisen usein kantapään kautta.

Mikä luo toivoa?

Henrietta: Ennen oli hyvä, jos sanomalehdessä oli yksi juttu ilmastosta per päivä. Nyt ilmasto on omana osionaan lehdessä kuin lehdessä ja ilmasto liitetään sujuvasti myös muihin aiheisiin. Se luo toivoa! En tiedä oliko se pandemia, Greta, kaikki nuoret, vai kaikki yhdessä, joka saivat aikaiseksi sen, että ilmastosta on saatu näin iso puheenaihe, mutta jotain on tapahtunut! Surffari sanoisi, että tuntuu, että aallot alkavat kasaantua.

Hanno: Eihän meillä ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin uskoa ja toivoa parasta, sillä epätoivo ei aja muutoksia, toiveikkuus ajaa. Toiveikkuudesta kannattaa pitää kiinni.

Lauri: Saatan seuraavaksi lyödä teknologi-leiman pahasti otsaani, mutta silläkin uhalla: Uskon hirveästi uuteen teknologiaan. Meillä voi olla joku aivan ylitsepääsemättömän suuri ongelma ja menee vuosikymmen tai muutama vuosi ja yhtäkkiä meillä onkin työkalu ratkaista se ongelma. Se ei tarkoita, etteikö tulisi uusia ongelmia, mutta me osaamme löytää uusia työkaluja. Shakkilaudalla voi joskus loppua siirrot kesken, mutta pelaamme sellaista shakkia, missä me keksimme uusia nappuloita. Se luo paljon toivoa.

Henrietta: Haluan lisätä tähän, että luonto korjaa myös itseään, jos jätämme sen rauhaan. Olisin jossain vaiheessa ollut myös vannoutunut teknologi, mutta nykyään ymmärrän, että emme me ihmiset niitä kaikkia ratkaisuja keksi. Luonto on miljardeja vuosia ehtinyt keksiä kaikkia vipstaakeja, millä tätäkin kriisiä korjataan. Biologiasta löytyy joka vuosi uusia asioita, ja ehkä ymmärryksemme niiden yhteyksistä kehittyy myös. Kaikki ratkaisut ovat jo olemassa, emme vain ole löytäneet niitä vielä.

Kenen haluaisit seuraavaksi jakavan ajatuksia hyvästä elämästä ja tavoittelemisen arvoisesta tulevaisuudesta? Otamme ehdotuksia vastaan! Sarjan seuraava tilaisuus järjestetään 24.5. klo 16–17 Zoomissa. Ilmoittautuminen aukeaa pian, linjoille mahtuu sata ensimmäistä – seuraa some-kanaviamme niin saat muistutuksen!

Keskustelu jatkuu #FriendlyDemonstration ja #Puistokatu4 tunnisteilla sekä Instagramissa että Twitterissä. 

Ja mistä tässä kaikessa nyt olikaan kyse? Tutustu Puistokatu 4 -hankkeeseen tästä.

Kuuntele tallenne!