Puistokatu 4:n viestinnän asiantuntija Joel Haapamäki: ”Jatkuva tehostamisen tarve vääristää paitsi keskinäisiä suhteitamme myös suhdettamme koko elonkirjoon”
Puistokatu 4:n viestinnän asiantuntija Joel Haapamäki peräänkuuluttaa yhteisöllisen tekemisen merkitystä ja uskoo viestinnän voimaan Puistokadun äänien moninaistamisessa.
Miltä näyttää tavoittelemisen arvoinen tulevaisuus sinulle?
Sellaiselta, jossa käsitys tavoittelemisen arvoisesta tulevaisuudesta olisi laajemmin jaettu. Ylipäänsä toivoisin, että osaisimme kurkottaa tulevaisuuteen samalla ponnekkuudella kuin millä tapaamme tarrata kiinni menneeseen.
Tiedostan tilanteen olevan sikäli kinkkinen, että nykyiset järjestelmämme rakentuvat tulevaisuususkoa rapistavien käytäntöjen varaan. Tavoittelemisen arvoisessa tulevaisuudessa tämä yksilöiden väliseen kilpailuun ja alati epätasaisemmin jakautuviin resursseihin nojaava status quo saisikin heilahtaa ihan kunnolla. Jotta tulevaisuus hahmottuisi yhä useammalle toiveikkuuden kautta, tulisi sen muodostua pikemminkin kollektiivisista kuin yksilöllisistä pyrkimyksistä.
Jatkuva tehostamisen tarve vääristää paitsi keskinäisiä suhteitamme myös suhdettamme koko elonkirjoon. Tavoittelemisen arvoisessa tulevaisuudessa tämä kujanjuoksu päättyy ihmisten omasta aloitteesta ja luonnonvarojen kulutus saadaan suurten, rakenteellisten muutosten myötävaikutuksella globaalisti kestävälle tolalle.
Entä hyvä elämä?
Kaipa tunne hyvästä elämästä rakentuu ennen muuta merkityksellisyyden kokemuksista. Välillä nämä kokemukset sitten kumuloituvat ja aikaansaavat tilan, jossa asiat tuntuvat kerrassaan luistavan. Tähän tilaan — kutsutaan sitä vaikka onnellisuudeksi — pääsee kiinni todennäköisemmin, kun elämässä on ihmissuhteita, joissa tulee ymmärretyksi ja jotka perustuvat muullekin kuin oman itsensä peilaamiselle.
Mikä herättää sinussa halun kysyä näitä kysymyksiä?
Näiden kysymysten taustalla on lisää kysymyksiä, joista olennaisin lienee: mitä järkeä missään on?
Miten näet Puistokatu 4:n merkityksen?
Keskustelu tämän planeetan tulevaisuudesta on kokoluokaltaan sellainen, ettei sitä voi typistää käytäväksi yhdessä etelähelsinkiläisessä huvilassa. Hulppeista puitteistaan huolimatta Puistokatu 4:n ajatuksena ei olekaan toimia jonkinlaisena ilmastokeskustelun monoliittina, vaan tarjota matalan kynnyksen mahdollisuuksia ottaa osaa kenties etäiseltä tuntuvaan keskusteluun.
Uskon Puistokatu 4:n palvelevan myös vaihtoehtona internetin keskustelukulttuurin kasvottomalle fragmentaarisuudelle, jota pandemia-aika on voimistanut entisestään. Ottamatta mitään pois virtuaalisilta kohtaamispaikoilta, ajattelen, että tarvitsemme niiden tueksi yhteisöjä, jotka perustuvat fyysisissä tiloissa jaetuille kokemuksille.
Millaiselta tuntuu rakentaa yhteisöä?
Kuten edeltä voi hahmottaa, suhteeni yhteisöihin ja niiden merkitykseen on melko kritiikitön. On oikein tervetullutta päästä työskentelemään yhteisön rakentajan roolissa.
Toki tehtävään liittyy myös suuri vastuu. Jotta Puistokatu 4 koettaisiin pyrkimystensä mukaisesti kaikille avoimeksi tilaksi, tulee yhteisön rakennusprosessissa ottaa huomioon muutkin kuin keski-ikäistyvät, korkeakoulutetut suomalaiset. Puistokatulaisten joukkoa ei toistaiseksi voi hyvällä tahdollakaan kutsua kovin monimuotoiseksi. On antoisaa päästä vaikuttamaan siihen, millainen yhteisö Puistokadulle aikojen saatossa muodostuu.
Keitä etenkin toivot mukaan?
Pidän Otto Karvosen Omistuskirjoitus-teoksen röyhkeästä inklusiivisuudesta. Teoksen idea on hyvin sovitettavissa myös Puistokadulle. En ajattele, että Puistokatu 4 on tarkoitettu kenellekään sen enempää kuin jollekin toiselle.
Konseptimme on toistaiseksi tavoittanut erilaisia yhteistyötahoja siinä määrin, ettei heistä tule olemaan pulaa, ja se jos mikä on ihanaa! Toivon kuitenkin, että myös ihmiset, joille tämä kaikki tuntuu vieraalta, löytäisivät mukaan tavalla tai toisella. Tässä houkuttelussa näen viestinnän roolin tietysti hyvin keskeisenä.
Vinkit vielä kaikille: Mitä pitäisi jatkaa, lopettaa ja aloittaa, että toivo pysyy yllä?
Jatka puhumista, lopeta itseruoskinta ja aloita tekeminen, oikeastaan mikä vaan tekeminen.
Puhumisen tärkeyttä ei tarvinne perustella sen enempää. Ajatukset, sanat ja niiden myötä koko minuus kuihtuu, ellei niitä toisinaan vapauta avoimeen vuorovaikutukseen ympäristön kanssa.
Lamaannuttavasta itsekriittisyydestä ja vaikeilusta asioiden mittasuhteiden edessä tietävät jotain kaikki, jotka ovat joskus olleet nuoria. Silläkin uhalla, että kuulostan tsemppihenkisen uusliberaalin irvikuvalta, haluan muistuttaa liiallisen kriittisyyden vaaroista. Itsensä ja muiden kyttäämisen tilalle kannattaa kokeilla välillä armollisuutta. Jyrkkä ehdottomuus ei oikein istu ihmisyyteen eli erehtyväisyyteen.
Myös toiminnalla, on se sitten millaista tahansa, tuntuu olevan itseään ruokkiva ja elämää merkityksellistävä vaikutus. Sen parempi, jos tekemisen saa yhdistettyä jonkinlaiseen sosiaaliseen järjestäytymiseen.
Saiko joku ajatus nyökyttelemään? Oletko eri mieltä? Tule mukaan keskusteluun Puistokadun Instagramissa ja Twitterissä.
Tutustu myös Puistokadun muihin tiimiläisiin, Vesaan, Annaan, Minttuun ja Ninaan!
