Miten Jope Ruonansuu tai keskustelu satakuntalaisten lihayrittäjien kanssa voi auttaa ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä, ohjaaja Virpi Suutari?
Virpi Suutari on palkittu dokumentaristi, jonka ammattitaidon ytimessä on kuunteleminen. Tässä artikkelissa hän jakaa kokemuksia siitä, miten keskustelua käydään myös täysin eri mieltä olevan ihmisen kanssa. Ja pssst, lopusta löydät myös Virpin mini-dokumentin Puistokadusta.
Ottaisitko sinä gaalailtaan vapaaehtoisesti käsikynkkään satakuntalaisen lihayrittäjän ja helsinkiläisen vegaanin, jotka seisovat todennäköisesti poliittisen kartan vastakkaisilla laidoilla, eivätkä tunne toisiaan? Virpi Suutarin helppo vastaus on kyllä. Vuoden 2019 Jussi-gaalassa hän pokkasi Yrittäjät-dokumentillaan Jussi-patsaan ja loput ajasta vietti illallispöydässä elokuvan päähenkilöiden, nyhtökauravoimanaisen Maija Itkosen ja muun muassa kiertävällä lihakauppa-autollaan elinkeinonsa tekevän Jani Laineen kanssa.
“Se on hauskaa, kun kaksi ihmistä, joiden voisi ajatella olevan täysin eri planeetoilta, tulevat juttuun. Siinä pöydässä kun illan aikana tutustuttiin, Jani päätti keskustelun päätteeksi ottaa nyhtökauraa myyntiin liha-autoonsa. En tiedä jatkuiko suhde ja ottivatko honkajokilaiset nyhtökauran omakseen, mutta siinä oli pienessä mittakaavassa hieno esimerkiksi siitä, kun suhtaudutaan vakavasti toiseen, kunnioitetaan toista, niin löytyy joku yhteinen alue missä voidaan toimia,” Suutari sanoo.
Kunnioitukseen hän palauttaa myös oman työnsä onnistumiset. Viime kesänä hän teki lyhytelokuvan Kansanradioon soittavista ihmisistä. Yli 40 vuotta lähetettyyn Ylen radio-ohjelmaan soittavat usein varttuneemmat ihmiset, jotka eivät muuten saa ääntään kuuluviin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Myös Yrittäjät-elokuvan lihakauppiaan kanssa Suutarilla oli loputtomia poliittisia keskusteluja.
“Vaikka toinen katsoisi maailmaa täysin eri kulmasta ympäristö- ja maahanmuuttokysymyksissä, olisi tärkeää pystyä pitämään kunnioittava asenne. Sillä pääsee jo hirveän pitkälle, sillä se toinen ihminen alkaa silloin kuunnella myös sinua. Varmasti se, mitä Jani puhui minulle on jollain lailla muuttanut mua, ja mitä mä puolestaan jaoin hänelle saattoi niksauttaa ajattelun asentoa johonkin suuntaan,” Suutari sanoo.
Kunnioituksen perusvaatimus pätee ohjaajan mukaan kaikkiin kohtaamisiin, avioliittoa myöten. Pitkissä liitoissa usein häviää erillisyys ja kunnioitus, ja sehän tekee elämästä hirveän tympeää. Tympeää on myös mustavalkoisuus ja sosiaalisen median kärkkäinä lauotut kommentit. Sen sijaan, että tuomitsemme toisen täysin erilaisesta koulutustaustasta, elinpiiristä ja kokemuksista kumpuavat ajatukset, olisi kiinnostavampaa kysyä, mistä ajatusten ero johtuu? Mikä on se sosiaalinen, kulttuurinen ja taloudellinen olosuhde, jossa toinen joutuu päivästä toiseen selviytymään?
“Persu paha paha paha – hokeminen ei esimerkiksi vie mihinkään. Yhteiskunnallisia ilmiöitä täytyy uskaltaa tarkastella analyyttisesti ja olla dialogissa toisin ajattelevien ihmisten kanssa. Se tässä dokkaristin hommassa on olennaista, ei voi lähteä moralistin sydämellä liikkeelle. Työstä ei tulisi mitään. Ensimmäinen havainto toisen todellisuudesta ei ole koskaan koko totuus.”
Pysähdy siihen, mitä et ymmärrä
Ihmettely on Virpi Suutarista oleellista.
“Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän jaksan ihmetellä uteliaana ihmisiä ja maailmaa. Vaikka kyllä mä täällä kotona aina puhkun ja kihisen, kun luen aamu-Hesaria”, hän sanoo.
Tämähän on kiinnostavaa. Useinhan kehityskaaremme kulkee niin, että lapsuuden ihmettelystä siirrytään tietämiseen ja lopulta jääräpäisyyteen. Suutari kertoo viettäneensä omat lapsuutensa kesät suvun maatilalla Kainuussa, missä karjaa ja maanviljelyä hoiti iso yhteisö täynnä kiinnostavia tyyppejä. Oli uskonnollisuutta ja ihmisiä, jotka olivat kärsineet sodasta. Hän uskoo, että tämän rikkaan yhteisön seuraaminen lapsena johti nykyiseen ammattiin.
“Minua on aina kiinnostanut ihmisen käyttäytyminen ja toisten kautta tutkin myös omaa ihmisyyttäni. Haen tunnistamisen kokemusta lajitoverissa. Voimme olla hyvinkin erilaisia, mutta aina löytyy jotain yhteistä jaettavaa. Innostun tunnistamisen kokemuksesta, johon sisältyy kuitenkin myös erillisyyden kunnioittaminen.”
Suutaria kiinnostaa nähdä miten poliittis-taloudelliset päätökset todentuvat erilaisten ihmisten arkipäivässä ja mitä ne käytännössä tarkoittavat eri alueilla asuville ja erilaisista yhteiskuntaluokista tuleville ihmisille. Dokumenttielokuva on taidemuotona kuin tehty synnynnäiselle ihmettelijälle. Lopullista näkökulmaa ei voi lukita omassa päässään etukäteen, sillä elokuvaan valitut ihmiset ja heidän elämänsä käsikirjoittavat elokuvan yllättäviin suuntiin. “Jotkut ihmiset, maisemat, tarinat alkavat niin sanotusti laulamaan elokuvallisessa mielessä. Sattumille pitää pysyä auki, eikä lukkiutua ensimmäiseen lähtökohtaan, joka itsellä on ollut asiasta”, hän kuvaa.
Hyvään tulevaisuuteen kuuluvat tiukemmat rajoitukset
Puistokadun ykköstavoitteena on saada meidät keksimään, miten erilaiset hyvät elämämme mahtuisivat maapallolle ilman, että tuhoamme ympäristön lopullisesti. Mitä Suutari, joka on kolunnut Suomen katvealueet ja kohdannut ihmisiä elämän koko kirjolta, ajattelee tästä tavoitteesta?
“Mun mielestä hyvä elämä olisi sitä, että meidän ei tarvitsisi tuntea niin paljon eksistentiaalista ahdistusta tästä meidän tuhoisasta ympäristökäyttäytymisestä. Hyvässä elämässä meidän päättäjät ja maailman päättäjät uskaltaisivat rajoittaa yksilönvapauksiamme niiltä osin, missä me tuhoamme tätä planeetta. Meille tehtäisiin helpommaksi toimia oikein.”
Suutarin kokemuksen mukaan isoa osaa porukasta nimittäin väsyttää. Oikeiden valintojen tekeminen ei saa olla siitä kiinni, pystyykö arjen selviytymisen keskellä tutkimaan ja vertailemaan kestäviä valintoja. Kun eksistentiaalinen ahdistus häviäisi, voisimme ehkä henkisestikin paremmin. “Eli mä kannatan valistunutta ympäristödiktatuuria. No ehkä se on huono sana, mutta voimakasta ohjausta. Meidän täytyy luottaa, että meillä on hallinto joka kuuntelee tiedettä ja satsaa uusien ratkaisujen kehittämiseen ja tukee myös siirtymissä elinkeinonsa menettäviä ihmisiä.”
Tulevaisuuden suhteen hän on ennen kaikkea toiveikas. Korona on osoittanut miten nopeasti sopeudumme rajoituksiin, jos ne ovat oikeudenmukaisia ja perustuvat järkeenkäypään syyhyn.
“Mieti tupakanpolttoa ravintoloissa! Jos sen kieltäminen onnistui Ranskassa, kaikki on mahdollista!”
Miten dokumenttielokuvien tekijä näkee oman roolinsa tässä kaikessa? Ja miten alussa mainittu Jope Ruonansuu liittyy mihinkään?
“Taiteen yksi tehtävä on empatian synnyttäminen, joka syntyy vähän sivutuotteena. Taide vaatii mielikuvitusta ja mielikuvitus on kaiken empatian lähtökohta. Se auttaa eläytymään. Jope Ruonansuulla on tähän viisaus: ’Aatteleppa omalle kohalles!’ Se voisi olla hyvä motto myös ilmastokeskusteluun!”
Katso Virpin tekemä lyhytdokkari Puistokatu 4:stä etusivultamme.
