Millaisia tarinoita tarvitsemme ekokriisin ajassa, Iida Turpeinen, Meiju Niskala, Pauliina Latvala-Harvilahti ja Oskari Sivula?
Puistokatu 4:ssä järjestettiin Tieteiden yönä 2025 paneelikeskustelu, jossa avarrettiin kertomusten muutosvoimaa eri näkökulmista. Mukana olivat kirjallisuuden tutkija ja kirjailija Iida Turpeinen, esitystaiteilija-aktivisti Meiju Niskala, filosofi Oskari Sivula ja kulttuuriperinnön tutkimuksen dosentti Pauliina Latvala-Harvilahti.
MEIJU NISKALA: Jos tarkastelemme asiaa median tasolla, niin eläin kerrotaan lähes poikkeuksetta “muuna”. Viimeisen vuoden aikana Hesari on otsikoinut potkijahirvestä, riivaajakarhusta ja häirikködelfiinistä. Mursu on ollut katossa roikkuva löllerö ja luonto asia, joka häiriköi ihmisiä yöaikana.
IIDA TURPEINEN: Olen pannut saman merkille. Olisi mahtavaa, jos ihmisen ja muun luonnon välistä suhdetta rakennettaisiin muutoin kuin hallinnan, herruuden ja erillisyyden pohjalta. Ilmastonmuutoksen ja kuudennen joukkosukupuuton kaltaiset ilmiöt osoittavat yksiselitteisesti sen, ettei perinteinen tapamme hahmottaa ihmisen ja muiden lajien välistä suhdetta ole kestävällä pohjalla. Muunpuoleisuus voisi tarkoittaa esimerkiksi tällaista ajattelutavan muutosta.
MEIJU: Samaa mieltä. Se, ettemme ymmärrä tai kuule toista, ei tarkoita etteikö tällä toisella olisi meille mitään sanottavaa. Eräässä taidepraktiikkani osassa, jota olen kutsunut radikaalin empatian praktiikaksi, on pyritty sekä todistamaan tätä “muuta” että katsomaan itseä ja ihmislajia tuon “muun” näkökulmasta.
OSKARI SIVULA: Itseäni eetikkona kiehtoo muunpuoleisuus etenkin siksi, että meidän eettinen ajattelumme on usein huono tunnistamaan sitä mikä on vierasta ja meistä kaukana. Ajatukset, tarinat ja visiotkin voivat olla muunpuoleisia, jos ne ilmentävät mahdollisia maailmoja, jotka ovat kaukana siitä miten asiat nyt ovat. Millaisia tarinoita te haluaisitte työssänne kyseenalaistaa ja miksi?
PAULIINA LATVALA-HARVILAHTI: Ajattelen, että nyt on momentum vastakertomuksille. Suuristakin kertomuksista kiistellään, ja yhä enemmän kertomusten tuottamiseen osallistutaan itse esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Yksi suuri tarina joka tulisi kyseenalaistaa on, että luonto olisi ensisijaisesti ihmisen käyttöä varten.
MEIJU: Samaa mieltä. Lisäksi ajattelen, että erityisen tärkeitä ovat tarinat ja myytit, jotka muistuttavat ihmisen rajallisuudesta. Mikä tahansa tarina, joka aktivoi ajattelemaan yhteisön merkitystä sekä sitä, että loppujen lopuksi jokainen täällä kuolee, on musta tärkeä. Kyseenalaistan perinteisiä sankaritarinoita, jossa sankariyksilö kaikkien haasteiden jälkeen ryömii karaistuneena takaisin. Tarpeen olisi sellainen sankaritarina, jossa sankari olisi se tyyppi, jonka valvontavuorolla ihmislaji ei syö koko planeettaa itseltään ja muilta.
IIDA: Komppaan! Nykyisten yhteiskunta- ja talousjärjestelmiemme perusperiaatteet on luotu aikana, jolloin ajateltiin, että maailma oli jumalan ihmistä varten luoma, muuttumaton järjestelmä. 1800-luvulla tämä maailmanjärjestys alkoi horjua, kun dinosaurusten luurangot osoittivat, ettei maailma alkanut meistä. Sekä ihmisten itsemme että muiden lajien kannalta olisi tärkeää löytää tapoja päivittää järjestelmämme siten, että ne sisällyttäisivät itseensä tiedon luonnon rajoista.
PAULIINA: Tarinoilla luodaan myös arvoasteikkoa: mikä on oikeanlainen tapa katsoa luontoa tai olla osa sitä? Olen itse tutkinut sitä, miten suo tuodaan taiteen kautta kanssatoimijaksi. Tyypillisesti suo ei suomalaisessa kuvataiteessa ole kuulunut osaksi arvostettuja maisemia. Vakiintunut kertomus on ollut, että suo pitää raivata ja saada ihmisen käyttöön. Nyttemmin taidekentällä on kuitenkin alettu murtamaan näitä käsityksiä ja uudelleenmerkityksellistämään soita. Mitä ajattelette siitä, pitäisikö meidän kollektiivisesti alkaa kertoa toisenlaisia tarinoita, jotka vastaavat nykyongelmiin?
OSKARI: Ehdottomasti. Etenkin, jos tarinat ymmärretään jaettuina imaginääreinä, niillä on valtavaa muutosvoimaa. Niiden avulla muodostetaan jaettu kertomus toivottavista ja mahdollisista tulevaisuuksista, joita kohti pyrkiä. Ja vastaavasti ei-toivotuista tulevaisuuksista, joita välttää. Filosofina näen tarinat myös rikkaina ajatuskokeina, joiden avulla me ammennetaan skenaarioita ja testataan erilaisia teorioita esimerkiksi siitä, miten meidän tulisi elää.
PAULIINA: Taidekentällä ovat yleistyneet nopeasti toisinkertomisen ja -katsomisen käsitteet ja näkökulmat. Esimerkiksi museot ovat purkaneet vallitsevaa, usein kolonialistista narratiivia palauttamalla aineistoja alkuperäiskansoille. On tärkeää, että instituutiot osallistuvat siihen, että meille tulee tutkimusaineistoa, joka ei tue vain yksipuolista kertomusta.
IIDA: Kirjallisuuden yhdeksi tiedolliseksi anniksi ehdotetaan usein tietoa siitä minkälaista on olla joku toinen. Tämä voi kutsua meitä laajentamaan samaistumiskohteitamme, auttaa kuvittelemaan muiden sisäisiä maailmoja ja lisäämään empatiaa toisten kokemuksia kohtaan. On totta, ettemme voi tietää, miten stellerinmerilehmä tai banaani kokee maailman. Taiteessa olemme kuitenkin kuvitelleet kummallisempiakin asioita. Pidän melko todennäköisenä, että raakut keskiöön nostaneella Anni Kytömäen Margarita-romaanilla oli oma osansa siinä, miksi raakkujen kohtalo herätti hiljattain ihmisissä niin voimakkaita tunteita.
KATSO TALLENNE KESKUSTELUSTA!
