Keitä kuunnellaan kun ympäristöä suojellaan? – Puistokatu 4:n tutkijat keskustelevat ympäristövaikutusten arviointiin liittyvistä kompastuskivistä
Miten suurten, ympäristöä käyttävien hankkeiden ympäristövaikutuksia voidaan ennakoida ja hallita? Entä ketkä tulevat prosessissa kuulluksi? Puistokatu 4:n tutkijajäsenet Anni Kärkkäinen, Emma Luoma ja Maija Lassila tarkastelevat väitöskirjoissaan kysymyksiä eri vinkkeleistä.
ANNI KÄRKKÄINEN:
Ympäristöä käyttävälle toiminnalle asetetaan laissa erilaisia ympäristön suojeluun tähtääviä velvoitteita. Hankkeiden toteuttajien tulee esimerkiksi seurata hankkeen ympäristövaikutuksia sen koko elinkaaren ajan. Käsittelen oikeustieteiden väitöskirjassani ympäristövaikutusten arviointia (YVA) ja seurantaa kansalaisten osallistumisoikeuksien ja ympäristönsuojelun näkökulmista. Mitä ajatuksia kansalaisten osallistaminen herättää teissä?
MAIJA LASSILA:
Tutkimuksessani on noussut esiin huoli etenkin ympäristövaikutusten arviointiin ja ennakointiin liittyvien menettelyjen läpinäkyvyydestä. Tein kehitystutkimuksen väitöskirjaani Sakatin kaivoshankkeesta Viiankiaavan suojellulla suolla. Paikalliset poronhoitajat kertoivat haastatteluissa vaikeuksista ymmärtää ympäristöarviointien teknistä kieltä sekä todellisia vaikutuksia.
EMMA LUOMA:
Eri näkökulmien yhteensovittamiseen pyrkivien menettelyjen toimivuus ja reiluus on noussut esiin myös minun väikkärissäni. Tutkin yhteistoiminnallisen kapasiteetin kehittämistä suomalaisessa ympäristö- ja luonnonvarahallinnassa. Paikallisyhteisöjen huolenaiheiden huomioiminen on todella tärkeää etenkin hankkeiden hyväksyttävyyden näkökulmasta.
ANNI:
Tällä hetkellä lainsäädäntö ei tosiaan tunnista kansalaisten oikeutta osallistua ympäristövaikutusten seurantaan. Kiinnostaisi kuulla Maijalta, mitä muita havaintoja olet tutkimuksessasi tehnyt?
MAIJA:
Ympäristövaikutusten arviointimenettely vaikuttaa erilaisine sidosryhmätapaamisineen ja neuvotteluineen vuorovaikutteiselta prosessilta, mutta kriittinen tutkimus on osoittanut siinä ongelmia, alkaen sen näennäisestä demokraattisuudesta. YVA sivuuttaa esimerkiksi valta-asetelmat, ja marginaalisempien ryhmien näkökulmat jäävät päätöksenteossa huomiotta. Myös vihreän siirtymän paine johdattaa viranomaisia hyväksymään hankkeita yhä nopeammalla aikataululla.
EMMA:
Ajattelen, että Maijan esille nostamia ongelmia on mahdollista ainakin osittain ratkoa lisäämällä virallisten menettelyiden rinnalle kunnan, hanketoimijan ja paikallisyhteisön vapaaehtoista yhteistyötä, jossa rakennetaan yhdessä jaettua tietopohjaa ja etsitään hyväksyttäviä ratkaisuja. Kun tällaista yhteistyötä avustaa vielä riippumaton osapuoli, voidaan todetusti käsitellä vaikeitakin kysymyksiä ja ennaltaehkäistä mahdollisia konflikteja.
ANNI:
Mielenkiintoista! On hyvä, että mainitsemiasi vapaaehtoisuuteen perustuvia menettelytapoja hyödynnetään. Pidän kuitenkin Maijankin esille tuomaa valta-asetelmaa ongelmana vaikutusten arviointimenettelyissä.
EMMA:
Haluaisitko hieman avata, mitä ajattelet tuosta asetelmasta omasta tutkimuksestasi käsin?
ANNI:
Keskustelun osapuolet eivät ole menettelyissä lain näkökulmasta tasavertaisessa asemassa: hankkeen toteuttaja on asiantuntijan ja paikallisyhteisö maallikon roolissa. Jos lainsäädännössä ei velvoiteta hankkeen toteuttajaa ottamaan huomioon ympäristövaikutuksia, voi toteuttaja asiantuntijaroolinsa nojalla argumentoida, etteivät ne ole merkityksellisiä. Siksi arviointi- ja seurantaprosesseja tulisi mielestäni ohjata velvoittavalla sääntelyllä, joka kuitenkin mahdollistaa myös vapaaehtoisuuteen perustuvat menettelyt.
EMMA:
Seurantavaiheen osalta jotain uutta onkin kokeiltu. Toteutimme Akordin kanssa hankkeen, jossa Sodankylässä toimivat kaivosyhtiöt ja paikallisyhteisö suunnittelivat yhdessä tapoja kaivostoiminnan vesistövaikutusten seurantaan. Paikalliset olivat tyytyväisiä yhteistyöhön, joka lisäsi tiedon ymmärrettävyyttä ja luotettavuutta.
MAIJA:
Hyvä kuulla! On tärkeä muistaa, että ympäristövaikutukset konkretisoituvat paikallisesti ja usein vasten ihmisten aiempia kokemuksia hankkeiden aiheuttamista ympäristönmuutoksista. Ilmastonmuutos myös lisää ennakoimattomuuden tuntua tulevaisuudesta. Yhä useampi suomalainen haluaa kuitenkin luonnon monimuotoisuuden säilymistä myös tuleville sukupolville. Ihmiset eivät selviä ilman monimuotoista luontoa ja meillä on velvoite suojella muita lajeja. Tämän tavoitteen tulisi ohjata hankkeiden toimintaa ja ympäristövaikutusten hallintaa jatkossa yhä vahvemmin.
Herättikö keskustelu ajatuksia? Tervetuloa jatkamaan aiheesta Puistokatu 4:n tutkijalounaalle!
Keskustelusta tehty tiivistys Helsingin Sanomien mielipidesivuilla.
***
Maija Lassila, kehitystutkimuksen tutkijatohtori, Helsingin yliopisto & HELSUS
”Postdoc-projektissani tutkin vaihtoehtoisia kestävyyden ja siirtymän määritelmiä, materiaali-intensiivisesti ja markkinaehtoisesti määriteltyyn ekstraktivistiseen vihreään siirtymään nähden. Jatkan tutkimusta Sodankylän alueella ja erityisesti poronhoitajien parissa, mutta laajennan tutkimustani myös ulkomaille.”
Emma Luoma, ympäristöpolitiikan väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto
”Tutkin väitöskirjassani yhteistä ongelmanratkaisua eli yhteistoiminnallista kapasiteettia. Tutkimusaineistoni koostuu prosesseista, joissa on onnistuttu ratkomaan erittäinkin haastavia tilanteita panostamalla osapuolten väliseen vuorovaikutukseen, ymmärryksen ja luottamuksen rakentamiseen, sekä jaettuun tietopohjaan ja hyvin strukturoituun avustettuun prosessiin.”
Anni Kärkkäinen, oikeustieteen väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto
”Tutkin ympäristövaikutusten arviointimenettelyä (YVA) kestävyysmurroksessa. Tutkimuksessani tarkastelen YVA-lainsäädäntöä ja siihen liittyviä uudistuksia sekä arvioin, miltä uudistukset näyttäytyvät muun muassa luontokadon pysäyttämisen ja muiden ympäristönsuojelutavoitteiden näkökulmasta.”
