”Älä katso vierestä, kun maailma palaa” – aktivisti Ida Korhonen kirjoittaa Puistokatu 4:n ystäväkirjaan radikaalista toivosta
”On kulunut jo kaksi kuukautta siitä, kun osallistuin Puistokatu 4:n Friendly Demonstration –keskutelutilaisuuteen, jossa keskustelin presidentti Tarja Halosen kanssa toivosta ja hyvästä elämästä planeetan rajoissa. Vasta nyt kirjoitan keskustelussa heränneitä ajatuksia. Naurahdan, sillä näinhän kaikki tapahtuu ekokriisin keskellä: myöhässä. Reagoimme kriisiin kuin deadlineen, vasta viimeisillä minuuteilla.
Naurahdan taas, sillä emmehän me reagoi. Puhumme. Liimailemme laastareita avomurtumaan. Koitamme korjata valtoimenaan vuotavaa patoa vanhalla purkalla ja sinitarralla. Mikä vertaus tämä on olevinaan? Padothan pitäisi purkaa.
Toiset sanovat, että deadline on jo mennyt. Toiset, että se kolkuttelee ovella. Maailman valtiot ovat sitoutuneet pysäyttämään luontokadon vuoteen 2030 mennessä. Siinä yksi deadline. On mahdollista, että maapallon keskilämpötila ylittää 1,5 asteen lämpenemisen ennen sitä.
Vuonna 2015 maailman valtiot lupasivat, että ilmaston lämpeneminen rajoitetaan 1,5 asteeseen. Olin silloin 15-vuotias. Kun täytän 30, lupaus on ehkä jo rikottu, enkä oikein jaksa uskoa, että luontokatoakaan olisi silloin pysäytetty. Paras aika toimia oli sata vuotta sitten. Jo silloin tiedettiin ilmastonmuutoksesta. Toisiksi paras aika toimia oli varmaan 99 vuotta sitten, ja niin edelleen. Viimeinen aika toimia on nyt. Deadline. Tässä tapauksessa, koko maailman kontekstissa, se on nimensä mukainen, kuoleman raja.
Nyt kirjoitan keskustelustani Tarja Halosen kanssa. Hän kysyi minulta, että olenko miettinyt sitä, etten voi tietää kaikkia toimintani seurauksia. Mitä jos jotain vielä huonompaa seuraa aktivismistani, siirtyisimme ojasta allikkoon? Olen miettinyt ja tullut siihen tulokseen, etten voi tietää. Mutta voin tietää, mitä seuraa siitä, jos me emme toimi. Sitä paitsi allikko on paljon parempi paikka kuin oja. Se on sentään luonnontilainen pienvesi.
Ystäväni menettivät vapautensa 40 tunniksi, koska he yrittivät tukkia ojia Suomen valtion omistaman Neovan turvetuontoalueilla. He ennallistivat luontoa, kuten valtio on luvannut tehdä. Ja valtio rankaisi heitä siitä. Siinä esimerkki toivon ja vallan suhteesta ekokriisissä. Toisilla on valtaa: kasvottomilla rakenteilla, yrityksillä, valtioilla, keskuspankeilla. Meillä muilla ei ole muuta kuin toivoa.
Toivoa on monenlaista. On turhaa toivoa, jota meissä herätellään, jotta emme toimisi. Jotta katsoisimme muualle ja luottaisimme siihen, että kyllä joku muu hoitaa. Toivoa uudenlaisista energianlähteistä ja hiilidioksidia ilmakehästä sitovasta teknologiasta. Keksinnöistä, joita ei ole vielä keksitty, eikä välttämättä koskaan keksitäkään, tai joiden käyttöönotto vaatii alkuperäiskansojen maiden valloittamista ”vihreän” siirtymän nimissä. Tai metsäluontomme hävittämistä biotuote kerrallaan.
On myös radikaalia toivoa. Toivoa siitä, että me voimme muuttua. Muuttua, jotta luonnon ympärillämme ei tarvitse sitä tehdä. Se ei ole turhaa, päinvastoin, se on tärkeintä mitä meillä on. On ihan mahdollista pysäyttää luontokato ja rajoittaa ilmastonmuutosta. Koska luonto ei vaan katoa, sitä aktiivisesti hävitetään. Ilmasto ei lämpene, sitä kuumennetaan. Ja mitä tehdään, voidaan myös jättää tekemättä. Ei tarvita paljon ja ihmeitä, tarvitaan oikeastaan vain vähemmän.
Moni ihminen, yleensä vanhempi aikuinen, on sanonut minulle, etten saisi olla niin synkkä ja että pitäisi ajatella välillä hyviäkin asioita. Tai ainakin olla ajattelematta niitä pahoja, olla ahdistumatta. Niinhän se Halonenkin taisi sanoa. Mutta mikään ei ole synkempää kuin se, että kehotamme toisiamme unohtamaan ja sulkemaan silmät.
Minä en halua eroon ahdistuksestani. Se on tärkeä tunne, ja olen siitä oikeastaan ylpeä. Se tarkoittaa, että välitän. Minulle toivoa ja hyvää elämää ei tuo se, että unohdan liekit ympäriltäni. Toivoa tuo se, että hyväksyn jokaisen negatiivisen tunteen, jonka ekologinen kriisi herättää, mutta en suostu hyväksymään itse ekologista kriisiä. Sitä, että pieni joukko ihmisiä tuhoaa elinmahdollisuudet kaikilta ja kaikelta.
Jälleen kerran, kuten jokaisen kirjoitukseni, puheeni, Instagram-postaukseni, haluan tämänkin lopettaa pyyntöön, huutoon. Englanniksi se on call to action, suomeksi kai kutsu toimintaan: Älä katso vierestä, kun maailma palaa.”
Kuuntele Ida Korhosen ja presidentti Tarja Halosen Friendly Demonstration -keskustelu YouTube -kanavaltamme tai Spotifysta.
