Kirjailijavieras: Juha Itkonen
”Todellisuus on edelleen olemassa, kaiken epätodellisen alla. Se, käykö hyvin vai huonosti, riippuu lopulta aina ihmisistä”, muistuttaa kirjailijavieraamme Juha Itkonen tekstissään luonnonsuojelusta, pääministerin Instagram-kohusta ja vähän muusta.
Oletteko jo lukeneet Juha Kauppisen kirjan Heräämisiä – kuinka minusta tuli luonnonsuojelija? Jos ette, tehkää se heti. Kirja sisältää paljon tietoa luonnonsuojelun historiasta Suomessa: tappioista, torjuntavoitoista ja menneiden vuosikymmenten taisteluista. Samaan aikaan se on alaotsikkonsa mukaisesti myös henkilökohtainen kasvukertomus kirjailijan oman luontosuhteen kehittymisestä.
Tunnen tekijän varsin hyvin. Perustimme lukiossa bändin, joka seuraavan vajaan kymmenen vuoden ajan oli merkittävä osa elämäämme. Kauppinen kirjoittaa kirjassaan nuoruusvuosistaan näin:
”Ei ollut edes etäisesti mahdollista, että olisin identifioitunut luonnonsuojelijaksi. Pidin luonnonsuojelijoita outoina marginaalihahmoina, ja minulle syntyi näihin päiviin asti kestänyt tapa puhua luonnosta ja luonnonsuojelusta vitsaillen, jos seurassa on muitakin kuin luonnonsuojelijoita. Saatan sanoa itseäni kommariksi tai hipiksi, vaikka en ole koskaan tuntenut erityistä sympatiaa kommunismia tai hippiliikettä kohtaan. Opin kätkemään luontoharrastuneisuuteni ja samalla kätkin itseltäni luontoharrastuneisuuteni syvyyden.”
Näinkö se meni, silloin 90-luvun alussa? Tunsin piston sydämessäni. On silti varmaankin totta, että kaimani hyväksyttiin bändiin siitä huolimatta, että hän kuului koulumme luontokerhoon – ei ainakaan sen takia. Tällainen kummallisuus sallittiin, koska hän oli niin hyvä kitaristi.
Kuitenkaan luonto ei ollut minullekaan millään tavoin vieras elementti. Olin hiihtänyt, juossut ja suunnistanut pitkin Hämeen ja vähän muidenkin maakuntien metsiä koko siihenastisen elämäni. Metsään minut oli vienyt oma isäni, joka puolestaan oli kasvanut metsissä. Koko hänen lapsuutensa oli ollut pelkkiä telttaretkiä ja seikkailuja ulkosalla – näin hän sen ainakin muisti ja minulle kertoi.
Luontosuhde oli siis olemassa. Siinä oli jatkumokin, se periytyi sukupolvelta toiselle. Silti vaikkapa avohakkuista, Natura-ohjelmista tai patohankkeista välittäminen ei ikinä tuntunut minun asialtani. Niistä väänsivät toisenlaiset ihmiset, varmaankin juuri ne luonnonsuojelijat, joihin en siis tietenkään voinut kuulua, kun ajatus oli mahdoton luontokerhoon kuuluvalle kaimallenikin. Vielä vuonna 2019, kirjoitettuaan Monimuotoisuus-kirjan, joka käsitteli biodiversiteetin katoamista ja sen tuhoisia seurauksia, jopa Juha Kauppinen, biologi, ympäristötoimittaja ja Talvivaara-paljastusten tekijä, kiisti olevansa luonnonsuojelija. Miten minä siis olisin voinut olla?
En voi kutsua itseäni sellaiseksi vieläkään, tekoni ovat niin vähäisiä. Sitä paitsi vaikka luonnossa mielelläni liikunkin, olen jollain tavoin myös kyvytön ymmärtämään sitä – yritän nykyään ahkerasti painaa mieleeni lintujen ja kasvien nimiä, mutta ne pysyvät siellä niin huonosti että hävettää. Aivoni ovat ehkä humanistin aivot.
Humanistin aivotkin ovat silti neljänkympin jälkeen poimuuntuneet uudelleen. Humanistikin on tajunnut, ettei ihminen ole kaikki eikä irrallaan luonnosta. Tätä on alettu takoa kalloihimme, muun muassa juuri ystäväni on tehnyt siinä uutterasti töitä, ja pikkuhiljaa tässä alkaa hölmömpikin herätä. Murheellisen myöhään tietysti, mutta kai se on parempi kuin ei milloinkaan.
Kaikissa luonnonsuojeluun liittyvissä kiistoissahan asetelma on oikeastaan aina sama, aivan niin kuin akuutisti tarvittavissa ilmastotoimissakin. Toisella puolella vaakakupissa ovat talous, työpaikat ja hyvinvointivaltion rahoituspohja. Ristiriita on todellinen ja ratkaisut siksi aidosti vaikeita.
Suurten ikäluokkien suuri kertomus oli sodanjälkeisen Suomen jälleenrakentaminen. Siihen köyhä Suomi tarvitsi luonnonvarojaan, ja niinpä liiallinen hellämielisyys oli tukahdutettava – siitäkin huolimatta, että luonto itse asiassa oli vielä varsin tuttu ja sitä rakastettiin. Heräämisiä-kirjastakin käy hyvin ilmi tämä vanhempieni sukupolven ajattelumalli. Sen pystyy kyllä ymmärtämään, ja samantapaiseen ajatteluun minäkin heidän kasvattamanaan kasvoin.
Enää ei kuitenkaan ole 60-luku. Ei edes 90-luku, eletään vuotta 2022, ja viimeistään nyt on selvää, ettemme voi elää niin kuin tähän asti olemme eläneet. Kansakunnan ei tarvitse nousta köyhyydestä, ympärillämme on päinvastoin materiaalinen yltäkylläisyys.
Tämä näkyy asenteiden muuttumisena. Pieninä yksittäisinä heräämisinä, joista optimisesti ajatellen on kasvamassa jotain suurempaa. Suuret ikäluokat eivät enää ole päättämässä yhteisistä asioistamme, niistä päättävät nyt oma ikäluokkani ja minua nuoremmat. Vastuu on siirtynyt, ymmärrys lisääntynyt, ja tulevaisuudessa mahdollisesti valoa, niin mahdottoman vaikeilta kuin ratkaistavana olevat asiat tuntuvatkin.
Tämä oli se optimistinen ajatus. Yhä useampi suomalainen tietää, mitä pitäisi tehdä. Samaan aikaan olen huolissani siitä, kykenemmekö enää lainkaan keskittymään tekemisiimme. Suurilta ikäluokilta se vielä onnistui, hehän olivat hyvinkin aikaansaapia.
Heräämisiä kertoo hyvin havainnollisesti siitä, miten pienestä isotkin asiat ovat lopulta kiinni. Joku poliitikko tai johtava virkamies on ymmärtänyt luonnon arvon tavallista paremmin ja vesi on jäänyt virtaamaan vapaana tai luonnontilaista metsää säästynyt. Joka tapauksessa taistelussa on tarvittu sitkeyttä ja pitkäjänteisyyttä. Sekä suoraa toimintaa että poliittista vaikuttamistyötä, kontaktien luomista ja avainhenkilöiden ylipuhumista. Työ on enimmäkseen näkymätöntä ja epäkiitollista, ei sellaista, joka trendaa Twitterissä.
Mietin, onko ihmisillä vielä virtaa sellaiseen työhön. Lukiessani Heräämisiä-kirjaa viime syksynä mediatilaa hallitsi päiväkausia jatkunut vääntö Sanna Marinin Instagram-postauksesta, jossa hän oli kehottanut boomereita chillaamaan. Miksi Suomen pääministeri tekee tällaista? Miksi siitä sitten niin sanotusti keskustellaan? Tällaiseen turhuuteen älykkäiden, kyvykkäiden ja yhteiskunnassa merkittävässä asemassa olevien ihmisten aika ja ajatukset nykyään menevät.
Yhä useammin tuntuu siltä, että kaikki oikeasti merkitykselliset asiat hukkuvat pintakuohun alle. Ehkä niin ollut aina, mutta nykyään pintakuohua on enemmän kuin ikinä, siihen on yhä helpompi eksyä. Ja kuitenkin tärkeitä päätöksiä tehdään koko ajan. Vaikka kukaan ei jaksaisi niihin keskittyä, niitä tehdään silti. Todellisuus on edelleen olemassa, kaiken epätodellisen alla.
Se, käykö hyvin vai huonosti, riippuu lopulta aina ihmisistä. Usein aivan yksittäisistä, mutta myös meistä kaikista. Haluaisin ajatella oikeasti tärkeitä asioita. Olla osa ratkaisua, en ainoastaan ongelmaa. Lupaan yrittää entistä kovemmin.
Mitä ajatuksia tämä kirjoitus herätti sinussa? Osallistu keskusteluun Puistokadun Instagramissa ja Twitterissä.
