Kirjailijavieras: Helmi Kekkonen
Kirjailija Helmi Kekkonen sai vapaat kädet kirjoittaa ajatuksistaan hyvästä elämästä ekologisen kriisin keskellä. “Mielihyvä on syvempää, kun sitä ei rakenna jonkun toisen kustannuksella”, hän pohtii.
Äiti mikä on luonto?
Kohta neljävuotias tyttäreni kävelee vierelläni lumisella kadulla, posket pakkasesta punaisina, koputtelee kädessään olevalla kepillä kaikkea mitä vastaan tulee. Askel on lyhyt ja hidas, hänellä ei ole koskaan kiire minnekään.
Äiti?
No, se on tuolla, vastaan ja osoitan epämääräisesti jonnekin korkeiden kivitalojen taakse, missä on meri, tai metsää, puita ja semmosta.
Okei. Entäs tämä keppi?
Lapsen kysymys on yhtä aikaa rajattu ja rajaton, koska siten lapsen mieli toimii, liikkuu aina jotain kohti ja silti täysin vapaasti virraten. Jään miettimään omaa kömpelöä vastaustani. Eihän se ole niin. Ei luonto ole jossain, toisaalla, poissa tästä. Se on kaikkialla. Pohjoisnavalla ja näissä kortteleissa, sudenkorennoissa ja tuulessa. Tuossa kepissä. Lapseni hieman käheässä äänessä ja loputtoman uteliaassa katseessa. Minussa. Meissä.
En tiedä olenko luontoihminen, mutta tiedän haluavani suojella sitä mitä luonnosta on jäljellä. Mitä muuta edes suojelisin? Mitä muuta ilman sitä edes on?
Haluan, että tuo vierelläni kävelevä pieni ihminen ja hänen siskonsa saavat elää maailmassa, joka on heille turvallinen. Puhdas ja avara.
Haluan, että se maailma on ylipäätään mahdollinen.
Noin kaksi vuotta sitten huomasin omassa ajattelussani tapahtuvan muutoksen. Seuratessani ilmastoon ja luontoon liittyvää uutisointia, mietin toistuvasti miksi minun oli kaikesta saamastani tiedosta huolimatta niin vaikea ottaa käynnissä olevaa kriisiä tosissaan. Se oli joka hetki olemassa, mutta tuntui silti tapahtuvan toisaalla (taas tämä: jossain, poissa), ei juuri minulle, meille, kuitenkaan. Ei tässä ja nyt. Ja silti tiesin sen täysin kirkkaasti: tämä planeetta, ainoa kotimme, on hätätilassa. Jäätiköt sulavat, merenpinta nousee, maa kuivuu ja eläinlajit katoavat jo nyt, ja se voi olla vähäistä verrattuna siihen mitä vielä on edessä.
Minua pitäisi ahdistaa enemmän, ajattelin.
Luin Jonathan Safran Foerin teoksen Me olemme ilmasto.
”Vaikka monet ilmastonmuutokseen liittyvät katastrofit – äärisäät, tulvat, maastopalot, pakolaisuus ja luonnonvarojen niukkuus – ovat raflaavia, ne koetaan henkilökohtaisesti ja ne kertovat tilanteen pahenemisesta, kokonaisuutena ne eivät tunnu siltä. Ne tuntuvat abstrakteilta, kaukaisilta ja erillisiltä tapahtumilta, eivät välähdyksiltä alati tihentyvästä tarinasta.”
Tilanteessa oli jotain pysäyttävää, koska sellainen voima sanoilla parhaimmillaan on, varsinkin jos ne lukee oikealla hetkellä.
Tajusin, että koin oman elämäni, valintojeni ja tekojeni, olevan juuri tuolla tavalla irrallaan ympäröivästä todellisuudesta. Aivan kuin en olisikaan osa yhteiskuntaa ja maailmaa, alati tihenevää tarinaa, vaan jokin oma erillinen saareke, jonka valinnoilla ja teoilla ei ollut kokonaisuuden kannalta juuri mitään merkitystä.
Miten sokea olen ollut, ajattelin.
Maailma ei pelastu sillä, että minä syön vegaanisesti, kieltäydyn lentomatkoista, kierrätän ja sammuttelen valoja huoneista, tai että kirjoitan tätä tekstiä.
Mutta silti.
Me ihmiset, yksilöinä ja yhteisöinä, olemme ainoita, jotka voivat tehdä jotain, ehkä jopa pysäyttää nykyisen elämänmuodon tuhoutumisen. Minä voin ihan oikeasti tehdä jotain. Ajatus on yksinkertainen, jopa itsestäänselvä, mutta henkilökohtaisella tasolla järisyttävä.
Välinpitämättömyys ja hiljaisuus ovat yhtä lailla aktiivisia valintoja ja tekoja kuin suojeleminen ja äänen korottaminen.
Ei ole myöskään pakko ahdistua toimiakseen. Usein toivo laittaa liikkeelle paljon isompia voimia.
En ole koskaan ajatellut hyvän elämän olevan helppo elämä, enkä koskaan halunnut ajatella, että vastuu on jonkun toisen harteilla.
Koen, että on hetkiä, jolloin vastuu voi olla yhtä aikaa minulla ja toisella.
Olen aina halunnut uskoa ja vaikuttaa asioihin, ymmärtää mitä ympärilläni tapahtuu, olla osa muutosta parempaan. Lukea, kirjoittaa, keskustella, ja nykyään, vihdoin, myös toimia.
Tietenkin, tietenkin, joskus ajattelen, että en jaksa, enkä aina jaksakaan. Nämä asiat ovat niin valtavia. En halua joka päivä ahdistua ja miettiä koko planeetan tulevaisuutta, arjessakin on usein riittämiin, pandemia riehuu ja laskut on maksettava, haluan myös mielihyvää ja nautintoa.
Mutta mielihyvä on syvempää ja kantaa kauemmas silloin kun sitä ei rakenna jonkun toisen kustannuksella, siitä olen varma.
Pakkanen kiristyy ja päivä alkaa taittua, kaikkialla on hetken sinistä.
Lapsi tarttuu käteeni ja piirtää kepillä vielä koskemattomaan, kimaltelevaan lumeen viivan, hengähtää ihastuksesta.
Nyt ajattelen: kun hän vuosien kuluttua kysyy (koska hän tulee kysymään), missä minä olin silloin kun päätöksiä hänen tulevaisuudestaan tehtiin, mitä minä silloin tein, minä haluan, että voin katso häntä silmiin, että minulla on antaa hänelle vastaus.
Mitä ajatuksia tämä kirjoitus herätti sinussa? Osallistu keskusteluun Puistokadun Instagramissa ja Twitterissä.
